keskiviikko 25. kesäkuuta 2014









Paloja arjesta: salaatinkasvatusta, kirppislöytöjä, hyvää perusruokaa, ihmeellisen tehokasta työntekoa, haaveilua ja höpötystä, kaappien raivausta, koskettavia kirjoja ja heräämistä kesään (kaikesta huolimatta).

torstai 19. kesäkuuta 2014

Ei onneen ole oikoteitä


Tänään havahduin kuinka minustakin oli tullut kaikkitänneminulleheti-ihminen. Selailin leivontablogeja ja etsin hyvää juhannuskakun ohjetta. "Hmm... jotain helppoa ja yksinkertaista" Mitä?! Aina helppoa ja nopeaa, yksinkertaista ja vaivatonta? Mikä kiire, hätä ja hoppu mihinkään, minullahan on koko ilta aikaa ja vaikka yöki! Jotkut asiat saa viiäkki aikaa. Turhaan hätäilen ja hötkyilen, minä, niin ratkaisukeskeinen (eikö oo nykyaikanen sana! kuulin kehityskeskustelussa olevani sellainen) ihminen. 
Kaikkea ei voi ratkaista heti, laittaa pois päiväjärjestyksestä, siirtyä eteenpäin. Asioilla on oma aikansa.

No minkälaiseen juhannuskakkuun sitten päädyin? Meidän perhepiirissä hirvittävän suosittuun suklaabritatorttuun. Ja kuinka rentouttavaa onkaan upota johonki tekemiseen, vaihe vaiheelta, hitaasti ja rauhassa. Aikanaan kakku sitten valmistuikin ja on varmasti vaivansa arvoinen. 
Että opippa siitä, sinä tehokas hätähousu. Ja koita taas hidastaa.

Kaiken tämän paasauksen jälkeen toivotan oikein hyvää ja rauhallista juhannusta.

"Taivaanpunainen ilta,
ruusunkukkateetä valkoisista kukista,
aitan takana sinipunakeltakaari sateen,
ikkunan edessä lupiinijärvi,
pisaroiden sadetanssi ripin ropin yli katon.
Punainen ohenee ohenemistaan,
jää sininen,
tummuu yö,
poika nukahtaa sadunlukuun,
hetki hetkeltä lakkaamatta jokin syntyy
kuolee jokin
ja huominen on poluton ruoho."

(Leif Färding)

___________________________________________________

Joskus tulee hetkiä että alkaa vaistomaisesti tapailla jonkin tutun runon sanoja. 
Hetkiä, jotka joku on jo kuvannut sanoillaan. Tässä hetkessä tämä runo, on totta.
Ja niinku muistolauseeksi jää mieleen soimaan: huominen on poluton ruoho...

maanantai 16. kesäkuuta 2014











Tänä kesänä oon herättäny henkiin yhden uusvanhan harrastuksen nimittäin pyöräilyn. 
Voi että se on huippua kun pääsee lujaa ja kauas ja tuuli vaan humisee korvissa.
Eikä mikään kuulosta mukavammalta kuin pyöräretki...

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014



Just nyt ei oikeen saa otetta kesästä. Haluais hengittää vapaasti kesäiltaa, mutta tiiättekö ko niinku ois semmonen kangas siinä eessä että ei pysty. Ja silmät näkee kyllä kuinka kukkivaa on ja kuinka pelloilla on ihanan vihreät oraat, mutta silti sitä ei jotenki.. tajua! Niinku ei ois ihan täysin hereillä. Menee vaan, eteenpäin.
 Nii, kohti lomaa kai kovasti. Vaikka ei sais vielä aatella sitä. 
Ja pitäis kai sitä ihmisen pystyä elää työssäkäyvänäki ihan oikeasti...?
Tämmöstä nyt vaan, tänään. Unissakävelyä.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014




Maailman parhaita hetkiä, osa mikälie. (Niitä nimittäin on paljon, oon huomannu sen tätä blogia pitäessäniki.)
Tällä hetkellä se tarkottaa sateista sunnuntaiaamua, tuoreen leivän tuoksua, paljaita varpaita ja hyvää musiikkia. Ja sitä mukavaa odotuksen tunnetta ko ystävät tulee kohta brunssille. 
(Seikkailijan teeleipää ja mustikkamurua... nam!)

lauantai 7. kesäkuuta 2014


Tässä tulee yks kirjavinkki. Ko hyvät kirjat vaan on niin...no, hyviä. Oon lukenu nyt Susan Fletcherin kirjoja (ja jokainen joka on mun kans jutellu viime aikoina ni on jo kuullu näistä kirjoista...). Se tunne, ko alottaa kirjan ja se vaan vie... Nää kirjat on semmosia, että niitä pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Jokainen lause on tärkeä. Ei niinkään siksi, että jollet lue jokaista lausetta niin tipahdat juonesta ja tarinan tapahtumista. Ei, vaan koska jokainen lause on niin kaunis. Välillä niin korutonta ja suoraa, välillä kuin runoa. Luonnon kuvausta, mutta ennenkaikkea ihmisen ja elämän. Välillä joku ajatus osuu niin, että pitää hetkeksi pysähtyä haukkomaan henkeä. Ja kirjan loputtua ei vähään aikaan voi tehdä mitään (eikä varsinkaan alottaa mitään uutta kirjaa), ko tarina jää mieleen soimaan, tunnelma jotenki pitää otteessaan.
 Joskus aikaisemmin luin kirjailijalta "Irlantilaisen tytön", enkä muista että se olisi ollut niin mieleenpainuva (tai sitten se ei vaan just sillä hetkellä osunu siihen johonki tiettyyn hermoon). Mutta nyt luin "Tummanhopeinen meri". Sitten seurasi "Noidan rippi" ja nyt on menossa "Meriharakat". Lukekaa ihmiset lukekaa...

Kirjasta "Tummanhopeinen meri".

"Mies, joka jää seisomaan, ajattelee elämänsä valopuolia aivan uudella tavalla. Hän listaa mielessään kaiken, mistä on kiitollinen, aina uunissa kypsyvästä piirakasta harvinaislaatuisiin lapsiinsa ja vaniljantuoksuisiin kylpyihin vaniljantuoksuisen vaimon kanssa. Tästä ikkunasta näkyvä maisema. Joulu. Maito. Luettelo jatkuu. Se on paljon pidempi kuin hän luuli."

"Irti päästämisestä ei voi oikeastaan päättää itse. Voi toki yrittää mennä eteenpäin. Mutta loppujen lopuksi se tapahtuu omalla painollaan: ote kirpoaa kun se on valmis, ja se tapahtuu yleensä varoittamatta ja aivan huomaamatta."

"Se oli koti-ikävää, ja rakkauden tavoin se vahvistui, kun sen oli ensin tunnistanut."

"Jotkin asiat vain tietää, vaikka ei oikein tiedä miten. Ja minä tiedän, mitä hän ajattelee. 
Minä ajattelen samaa."

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014











Yhä useammin ja useammin löydän itseni metsäpoluilta, puitten juurelta, rantakiveltä. Vihreissä kumppareissa, vanhoissa lököhousuissa ja hupparissa. Siellä kuin kotonani, omana ittenäni, kokonaisena. 
Ollu mökillä, ollu kesässä. Kokonaan. Mieli tahtois jo jäädä sinne, metsään, kiireettömyyteen, lomaan, tilan tuntuun. Kiskomalla kiskon itseäni vielä todellisuuteen, arjen realiteetteihin: tankattuun autoon, puhtaaseen paitaan, reippaaseen poninhäntään ja painavaan työreppuun. Mutta joinakin päivinä, myönnän sen, jätän repun autoon ja vien asiakkaanikin metsään, pellolle, kotipihalle... Moni muukin on siellä enemmän oma itsensä.