Tässä tulee yks kirjavinkki. Ko hyvät kirjat vaan on niin...no, hyviä. Oon lukenu nyt Susan Fletcherin kirjoja (ja jokainen joka on mun kans jutellu viime aikoina ni on jo kuullu näistä kirjoista...). Se tunne, ko alottaa kirjan ja se vaan vie... Nää kirjat on semmosia, että niitä pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Jokainen lause on tärkeä. Ei niinkään siksi, että jollet lue jokaista lausetta niin tipahdat juonesta ja tarinan tapahtumista. Ei, vaan koska jokainen lause on niin kaunis. Välillä niin korutonta ja suoraa, välillä kuin runoa. Luonnon kuvausta, mutta ennenkaikkea ihmisen ja elämän. Välillä joku ajatus osuu niin, että pitää hetkeksi pysähtyä haukkomaan henkeä. Ja kirjan loputtua ei vähään aikaan voi tehdä mitään (eikä varsinkaan alottaa mitään uutta kirjaa), ko tarina jää mieleen soimaan, tunnelma jotenki pitää otteessaan.

 Joskus aikaisemmin luin kirjailijalta "Irlantilaisen tytön", enkä muista että se olisi ollut niin mieleenpainuva (tai sitten se ei vaan just sillä hetkellä osunu siihen johonki tiettyyn hermoon). Mutta nyt luin "Tummanhopeinen meri". Sitten seurasi "Noidan rippi" ja nyt on menossa "Meriharakat". Lukekaa ihmiset lukekaa...

Kirjasta "Tummanhopeinen meri".

"Mies, joka jää seisomaan, ajattelee elämänsä valopuolia aivan uudella tavalla. Hän listaa mielessään kaiken, mistä on kiitollinen, aina uunissa kypsyvästä piirakasta harvinaislaatuisiin lapsiinsa ja vaniljantuoksuisiin kylpyihin vaniljantuoksuisen vaimon kanssa. Tästä ikkunasta näkyvä maisema. Joulu. Maito. Luettelo jatkuu. Se on paljon pidempi kuin hän luuli."

"Irti päästämisestä ei voi oikeastaan päättää itse. Voi toki yrittää mennä eteenpäin. Mutta loppujen lopuksi se tapahtuu omalla painollaan: ote kirpoaa kun se on valmis, ja se tapahtuu yleensä varoittamatta ja aivan huomaamatta."

"Se oli koti-ikävää, ja rakkauden tavoin se vahvistui, kun sen oli ensin tunnistanut."

"Jotkin asiat vain tietää, vaikka ei oikein tiedä miten. Ja minä tiedän, mitä hän ajattelee. 

Minä ajattelen samaa."